Loppiainen, siis mikä?
Loppiainen vakiintui jo 200-luvulla, jolloin sitä vietettiin Jeesuksen syntymäjuhlana. Juhlan ajankohdaksi tuli siihen aikaan 6.1., vastapainoksi 5.1. vietetylle pakanalliselle aurinkojuhlalle. Loppiaista saatetaan vielä nykyään sanoa vanhaksi jouluksi, mikä johtuu siitä, että Venäjällä käytettiin juliaanista kalenteria vuoteen 1918 saakka. Sen mukaan joulu oli samaan aikaan kuin loppiainen meidän gregoriaanisessa kalenterissamme.
Loppiaisen suomenkielinen nimi (myös epifania) on peräisin 1600-luvulta, ja se tarkoittaa joulun pyhien loppumista. Käytännössä kirkko katsoo, että loppiaisen jälkeiset pyhät kuuluvat vielä joulujaksoon, joka päättyy vasta pääsiäisjakson alkaessa.
Juhlan merkitys vaihtelee eri kirkkokunnissa. Katolisessa, luterilaisessa ja anglikaanisissa kirkoissa, sekä muissa länsimaisissa kirkoissa, jotka noudattavat kirkkovuoden kalenteria, loppiaista vietetään itämaan tietäjien Betlehemiin saapumisen muistopäivänä. Monissa maissa sitä nimitetäänkin kolmen kuninkaan juhlaksi. Se on omistettu myös lähetystyölle.
Vaikka loppiainen suomen kielessä viittaa nimelläänkin jouluajan loppumiseen, suomalaisessa kansanperinteessä joulunajan on kuitenkin yleisesti katsottu jatkuvan sen jälkeenkin Nuutin päivään saakka.
Suomessa loppiainen oli vuosina 1973–1991 työmarkkinajärjestöjen toivomuksesta aina lauantaina, aikaisintaan 6. ja viimeistään 12. tammikuuta.
Loppiainen nykyään
Suomalaisille loppiaisen askareita on joulun koristeiden purkaminen. Joulukuuset viedään monissa perheissä juuri tuolloin pois sisältä ja koristeet pakataan varastoon. Loppiainen on myös suosittu ulkoilupäivä, jonka päätteksi monissa perheissä syödään loput jouluherkuista.
Vanhaan loppiaisperinteeseen on kuulunut joulun makeisten jakaminen kuusen purkamiseen osallistuneille lapsille.
Lukuisat kokevat loppiaisen jopa helpottavana päivänä, jonka jälkeen rikkonaiset viikot vihdoin päättyvät ja alkaa arki. Loppiainen ei ole virallinen liputuspäivä.
Kuva: Shutterstock