Arvio: Red Hot Chili Peppers: “Jamming, the best fucking thing you can do in Finland”
Tampereella eilen esiintynyt Red Hot Chili Peppers tarjosi kansalle sympaattisen, mutta hieman etäisen show’n.
Red Hot Chili Peppers on kiistatta megabändi, mutta nyt yhtye on vihdoin stadion-kokoluokkaa Suomessakin. Sen todisti keskiviikkona käytännössä loppuunmyyty Ratinan stadion.
Ulkoilmakeikoilla ja erityisesti Suomen vaihtelevan ilmanalan tuntien stadionkeikoista voi muodostua helposti sään puolesta hyytäviä kokemuksia. Onneksi näin ei kuitenkaan RHCP:n suhteen Tampereella ollut - aurinko pilkisti iloisesti pilviharson takaa kun I’m With You –levynsä tiimoilta Eurooppaa kiertävä bändi käynnisti Mansen-konserttinsa kello 21:n jälkeen.
Peppersit ovat silmiinpistävä poikkeus muihin stadionakteihin verrattua. Kun kymmenien tuhansien ihmisten eteen saavutaan patsastelemaan usein ainakin jonkinlaisen rekvisiitan tai tarkasti suunnitellun intron siivittämänä, jenkkikvartetti käveli lavalle rennosti, välittömästi soittopeleillään jamitellen.
Bändi näyttää myös ihailtavan vapaamuotoiselta. Vaikka liki 30 vuotta sitten perustetun yhtyeen muusikot ovat toki ikääntyneet, ulkoasu, habitus ja lavaliikehdintä huokuvat edelleen friikahtavaa humoristisuutta - aivan kuin vuosia ja vuosia sitten. Rockin tunnustettu bassosankari Flea heiluu Ratinalla heti ensimmäistä nuoteista lähtien tyylilleen uskollisena ylävartalo paljaana ja laulaja Anthony Kiedis hosuu niin ikään kaikkea muuta kuin hillityn keski-ikäisen tyyliin. Kokoonpanon tuorein lisäys, nuori kitaristi Josh Klinghoffer istuu porukkaan hienosti, ja miehellä myös aiempien Peppers-kitaristien tapaan oma, persoonallinen soittotyyli.
Vaan turha rentous ja vapaamuotoisuus ovat myös RHCP:n kompastuskiviä. Vaikka onkin sympaattista, että rekkalasteittain levyjä myyneet jenkkimiljonäärit fiilistelevät jatkuvasti lavalla keskenään, aivan kuin unohtaen yleisön olemassaolon – tämä tuo väistämättä myös hieman etäisen kuvan.
Normaaleista rokkibändien keulakuvista poiketen Kiedis ei juttele yleisölle lainkaan, vaan välispiikit hoitaa Flea. Joskin, bassotaitelijakaan ei suoranainen moottoriturpa ole ja tyytyy välillä mutisemaan lähinnä humoristisia ja kepeitä fraaseja (”be happy in your heart”, We like to jam in Finland, it’s the best fucking thing you can do in Finland”). Näin ollen henkilökohtainen kontakti yleisöön jää paikka paikoin uupumaan – keskiverto stadionkeikoilla kävijä kun varmasti mielii jonkinlaista show’ta, vaikka nyt pommeja tai pyroja ei viljeltäisikään.
Vaan eipä siinä, RHCP:n vahvuus löytyy katalogista. Kun yhtye on taikonut vuosien saatossa tasaisesti hittejä, saa toimivien iskusävelmien avulla bändi myös nostettua intensiteettiä ja kiinnostusta yleisössä silloinkin, kun se fiilis meinaa lopahtaa. Dani California, Otherside, Californication ja tietysti Under The Bridge saavat aikaan lämmintä kuhinaa, jotka muistuttavat siitä, miksi bändi on niin suosittu.
Peppersit ovat kuitenkin ehkä lievän haasteen edessä. Kun epäilemättä tulevina vuosinakin yhtye luotsaa isojen konserttipaikkojen mammuttikiertueita, on heidän väistämättä tuotava lavalle hieman jotain lisäväriä. Toisaalta, bändin vahvuutena oleva välittömyys on syytä säilyttää, ettei yhtye muutu tylsäksi ja särmättömäksi stadionjyräksi.
(Radio Nova)
