Kuva: Christian Pirskanen
Millaista on arki sodan keskellä? Suomalaiskuvaaja Christian matkusti Ukrainaan ja hämmentyi näkemästään
"Voitte tehdä mitä tahansa, mutta ette voi muuttaa minua. Voitte pudottaa niin monta pommia kuin haluatte, mutta ette voi tappaa kansaani. Ette voi tappaa minun ajatuksiani tai tahtoani", lausuu Pirskanen haastattelussa ukrainalaisen Alexin sanoja.
On vuoden 2023 maaliskuu. Suomalainen valokuvaaja Christian Pirskanen istahtaa paikalliseen kahvilaan Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa.
Samalla hetkellä ilmahälytyksen sireenit alkavat vellomaan taivaalla. Pirskasen puhelimessa oleva hälytyksistä ilmoittava kartta on maalautunut koko Ukrainan yltä punaiseksi.
Kahvilan työntekijä Alexandra osaa kertoa Pirskaselle hälytyksen johtuvan pommikoneesta, joka on matkalla Valko-Venäjältä. Pirskanen tiedustelee toimintaohjeita ja lähimmän pommisuojan sijaintia. Alexandra hymyilee lempeästi kysymyksille.
– Juo kahvisi loppuun ja chillaa, kertoo Pirskanen Voice.fi:n haastattelussa vastauksen kuuluneen.
Pirskanen kääntyy ympäri ja huomaa ihmisten istuskelevan puistossa ja jatkavan päiväkävelyään. Aivan kuin hän olisi ainut, joka hälytyksen kuulee.
– Todella kova kontrasti, Pirskanen avaa kokemaansa.
– Itselläni oli kova pelko tilanteessa, mutta nähtyäni paikallisten rauhallisen suhtautumisen, omakin pelkoni meni ylösalaisin.
Kuuntele koko haastattelu alta tai Podplaysta.
Ilmahälytyksiä on jatkunut Ukrainassa jo yli kahden vuoden ajan. Venäjä käynnisti hyökkäyksen Ukrainaan 24. helmikuuta 2022, jonka jälkeen maasta nähty materiaali on ollut pommien, raunioiden ja sodan raadollisen tuhon värittämää.
Arjen ja elämän on kuitenkin jatkuttava, vaikka maa on sodassa. Mutta miltä arki sodan keskellä oikein näyttää? Kuinka normaalina arki pystyy jatkumaan ja miten pelko sitä värittää?
Pirskanen kertoo kysymysten olleen lähtösysäys matkalleen Ukrainaan. Matkaan mukaan lähti Pirskasen saksalainen kumppani Jennifer Janowski. Hän on myös valokuvaaja.
Kaksikon Ukraina-reissun takana oli lisäksi halu auttaa. Pirskanen kertoo, ettei ole mikään ”rikas kaveri”, joten rahan lahjoittaminen ei ollut vaihtoehto. Hän päätti hyödyntää omaa osaamistaan valokuvaajana.
– Ideana oli mennä tapaamaan paikallisia ihmisiä, jutella heidän kanssaan, tehdä haastatteluja ja antaa siten heidän ääni kuuluviin.
Alun perin matkasta piti tulla vain valokuvaprojekti. Videomateriaalia oli kuitenkin kertynyt sen verran, että Pirskanen huomasi saavansa niistä lopulta kokonaisen dokumentin.
Ensimmäisenä kohteena Ukrainassa oli Puolan rajaa lähellä oleva Lvivin kaupunki. Matka taitettiin sinne Puolasta Krakovan kaupungista, sillä Pirskanen kertoo bussin olleen ainut kulkuväline Ukrainan rajan yli.
Krakovassa he tutustuivat amerikkalaiseen Edwardiin. Hän kertoi tekevänsä vapaaehtoisesti humanitaarista työtä ja olevansa myös matkalla Ukrainaan. Edward liittyi kaksikon matkaan mukaan.
Pirskanen muistelee jännittäneensä Ukrainaan matkustamista, sillä ei tiennyt mitä odottaa. Lvivissä hän kertoo kuitenkin yllättyneensä, sillä sodan vaikutteita kaupungissa ei ensisilmäyksellä näkynyt.
– Ihmiset elivät normaalia arkea, katusoittajia siellä täällä ja ihmiset olivat baarissa.
Pirskanen kertoo odottaneensa jotakin päinvastaista. Koska sodan alkamisesta oli vain vuosi, oli hänelle yllättävää nähdä kuinka normaalina arki jatkui kaupungissa.
– Kun vähän keskittyi niin totta kai sota myös näkyi. Esimerkiksi kirkkoja ja patsaita oli suojattu metallikehikoilla, tietynlaisia mielenilmauksia, graffiteja ja hirtettyjä venäläisiä nukkeja kadulla.
Lvivissä he menivät keskiaikaiseen ravintolaan syömään. Juuri kun tilaus oli tehty, paikallinen mies Vlad halusi keskustella heidän kanssaan.
– Mies tuli kyseenalaistamaan, mitä me tehdään täällä Ukrainassa. Olimme tulleet sota-alueelle ja Vlad halusi tietää olemmeko halvan viinan ja ruuan perässä vai olemmeko sotaturisteja.
Pirskanen kertoo heidän selittäneen miehelle olevansa maassa, koska haluavat kuunnella paikallisia ja nostaa siten heidän tarinansa sodan jaloissa esille.
– Tämän jälkeen Vlad istui pöytään ja huikkasi kavereilleen, että tulkaa tänne. He tilasivat pullon vodkaa pöytään ja totesivat, että nyt voimme juoda. Se oli makee hetki.
Yhteistä hetkeä ravintolassa kesti puolen yön tienoille ulkonaliikkumiskieltoon saakka.
(kuva: Christian Pirskanen)
Seuraavana päivänä matka kävi pääkaupunki Kiovaan. Juuri kun juna saapui Lvivin asemalla, alkoi ilmahälytys. Samalla Pirskanen kertoo saaneensa Ukrainan hallitukselta hälytysviestin, joka kehotti hakeutuman pommisuojaan välittömästi.
– Katsoimme mitä paikalliset tekevät, että mihin menemme suojaan. Paikalliset menivät vain junaan sisälle. Mekin menimme. Odotimme, että ilmahälytys oli ohi ja lähdimme liikkeelle.
Paikalliset ovat tottuneet ja turtuneet jatkuviin ilmahälytyksiin. Arjen on jatkuttava eikä hälytykset aiheuta enää samanlaista pelkoa.
Pelosta Pirskanen pääsi keskustelemaan Lvivissä pelisuunnittelija Alexin kanssa. Hän kertoi sodan ensimmäisten kuukausien aiheuttaneen valtavaa pelkoa.
– Joka kerta, kun tuli ilmahälytys, piti lähteä pommisuojaan ja lopettaa työnteko. Pidemmän päälle alkoi turruttamaan. Ilmahälytyksiä tulee joku kymmenen päivässä. Eihän sitä ehdi töitä tehdä, kun pommisuoja on jossain puolen tunnin päässä, kertoo Pirskanen Alexin kuvailleen.
Alex kertoi pelon muuntautuneen muutaman kuukauden jälkeen. Nyt jopa hävinneen kokonaan. Ilmahälytykset eivät enää saa Alexissa reaktiota aikaan.
Haastattelussa Alex oli myös tokaissut lauseen, joka jäi vahvasti Pirskasen mieleen.
– Voitte tehdä mitä tahansa, mutta ette voi muuttaa minua. Voitte pudottaa niin monta pommia kuin haluatte, mutta ette voi tappaa kansaani. Ette voi tappaa minun ajatuksiani tai tahtoani, lausuu Pirskanen Alexin sanoja.
Samalla kun Pirskanen keskusteli Alexin kanssa, saapui ukrainalainen sotilas keskeyttämään haastattelun. Hän puhui ukrainaa, joten Alex käänsi Pirskaselle sotilaan sanomaa.
– Näen, että otat haastattelua. Jos haluat, niin kerron sulle kaiken, sanoi sotilas nimeltä Stepan.
Stepan oli muusikko ennen sotaa. Taiteilijasielu, joka ei ikinä ollut pitänyt asetta kädessä, kuvailee Pirskanen.
– Stephan kertoi nähneensä uutisissa, miten Butšassa tapetaan lapsia. Hän kertoi jonkin silloin napsahtaneen pään sisässä. Hän päätti lähteä vapaaehtoiseksi ja on nyt eturintamassa taistelemassa.
Stepanin kanssa keskusteluissa nousi esiin myös tulevaisuus.
– Hän sanoi yhdessä kohtaa haastattelua, että Ukrainan historiaa ollaan nyt uudelleenkirjoittamassa. Me kirjoitetaan se tulevaisuuden lapsille. Toivottavasti meidän työ tullaan muistamaan.
Stepan katsoi vahvasti tulevaisuuteen, jossa näki itsellään jälkikasvua.
– Hänellä oli selkeä ajatus, että tekee tämän tulevaisuuden takia. Ukraina pystyy pitämään puolensa, itsenäisyytensä ja ettei hänen tulevaisuuden jälkikasvu joudu elämään tällaisessa samanlaisessa tilanteessa.
Tulevaisuudesta ja toivosta pilkahduksia Pirskanen tallensi kameraansa Butšan kaupungissa lähellä Kiovaa. Kaupungissa sodan tuhot olivat vahvasti esillä palaneina autoina ja tuhoutuneina rakennuksina.
– Samaan aikaan tietyllä tavalla oli hieno nähdä, että jälleenrakennus oli käynnissä. Paikalliset rakensivat uudelleen taloja pystyyn ja koittivat päästä takaisin normaaliin arkeen.
Toivo näkyi myös auringonkukissa. Tuhoutuneisiin autoihin ja rakennuksiin oli maalattu keltaisena hehkuvia auringonkukkia. Yhteen palaneeseen autoon oli kirjoitettu #flowersforhope.
(kuva: Christian Pirskanen)
(kuva: Christian Pirskanen)
Pirskanen otti yhteyttä amerikkalaiseen taiteilijaan, joka oli ollut mukana maalaamassa kukkia. Pirskanen kysyi mahdollisuutta käyttää Flowers for Hope -nimeä tulevassa dokumentissaan. Taiteilija suostui ja kehotti jakamaan sanomaa mahdollisimman laajalle.
Ja näin Pirskanen ja Janowski tekivät, sillä nyt kaksikko on Amerikassa esittelemässä reissusta kuvattua dokumenttia. Tähän mahdollisuuteen liittyi kaksikon matkaan Krakovasta liittynyt Edward.
– Edward oli vakuuttunut siitä, minkälaista taidetta, valokuvaa ja dokkaria Jennyn kanssa teemme. Hän oli saanut ajatuksen liikekumppaninsa kanssa, että he tuovat meidät Amerikkaan kertomaan tämän tarinan.
Tarinan sodasta, arjesta ja ennen kaikkea toivosta.
– Tosi useasti haastateltavien kautta tuli esille, että toivoa on. Pidetään sitä yllä.
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 24.4.2024.
Lue myös: Miksi Windows95man toi lavalle valtavan farkkumunan? Avaa nyt idean omaperäistä taustaa
Lue myös: Jannan uuden biisin sanoma tiivistyi hetkeen, jossa haastattelu jouduttiin aloittamaan alusta
